Vieraskynä: Esikoiseni
Samana päivänä, kun prinsessa Diana kuoli, minä astelin ison, jo laskeutuneen vatsani kanssa järven rannalla. Varpaani upposivat pehmeään hiekkaan, ja aurinko helli kanssani vatsan kaarta. Mielikuvissani hellin vaaleanpunaisia, pitsireunaisia unelmia tulevista hetkistä esikoiseni kanssa.
Pitsireunaiset unelmat arjesta ajelehtivat meidän ohi jo synnytyksessä, joka ei sujunut ohjekirjan eikä neuvolassa saadun valmennuksen mukaan. Vain harmaat, matalalla matkaavat pilvet löysivät meidät ja pitivät otteessaan, vaikka tuuli niin, että vahvat, vuosisadan elämää todistaneet kuuset huojuivat ilmavirtausten otteessa.
Kuinka sinä voit, kun saat painaa ylivirittyneen kehosi ja mielesi petiin, etsit unenjuurta ja juuri, kun saat otteen siitä, heräät vaativaan itkuun? Hyssyttelet ja soudatat, syötät ja röyhtäytät, saat pienen nukkumaan. Vaivut uneen ja heräät tuttuun itkuun, joka täyttää jokaisen millimetrin makuuhuoneessa. Vilkaiset yöpöydällä tököttävää herätyskelloa, joka kertoo, että olette nukkuneet kolme varttia. Lasket betonisäkeiltä tuntuvat jalkasi pehmeälle matolle ja raahaat askeleesi kohti itkua.
Harmaat pilvet ovat sitkeitä, ne eivät väisty päältänne - kuvio toistuu lukemattomia kertoja ja yötä seuraa uusi matalalla matkaava yö. Kierre nostaa pelon: voitko enää koskaan nukkua niin, että auringon säteiden herättyä, nostat omalta tuntuvat jalkasi sängystä, astelet vessaan ja katsot peilistä, hammastahnaroiskeiden välistä tuttuja kasvoja ja hymyilet.
”Kehoni puutuu, pohkeita ja käsivarsia pakottaa. Aika menettää merkityksen, mikron digitaaliset numerot vaihtuvat, mutta eivät kerro, kuinka tarina jatkuu. Kasvojani kiertää hämähäkin seitti, silmissäni leijailee vaaleita länttejä kuin markan kolikkoja. Kasvan keinutuoliin kiinni. Muratin vahvat oksat kiertyvät ympärilleni, sitovat reiteni ja lantioni keinuun, kiemurtelevat ylös lukiten käteni lapsen ympärille ja nojapuihin. Oksat jatkavat kasvuaan, peittävät vatsani, rintani ja kasvoni, takertuvat hiuksiini. Keinun heijaava liike sammuu, sulaudumme murattiin, jonka osaksi kasvamme. ”
Minä en jaksanut esikoiseni kanssa hyvin, tunsin pettymystä, katkeruutta, vihaakin. Tuohon aikaan en tiennyt erityisherkkyydestä mitään. Elaine Aronilla rapakon takana oli jo aavistus herkkyydestä, mutta minä kamppailin väärällä mantereella väsymyksen synnyttämien tunteiden kanssa.
Nyt lähes 20 vuoden jälkeen katson taaksepäin nuorta, vasta äidiksi kasvavaa naista, joka raahaa jalkojaan vanhemmuuden alkumetreillä, lempeydellä. Ymmärrän jotain erityisherkkyydestä, ymmärrän, kuinka herkkä ihminen kärsii unenpuutteesta ja siitä, ettei saa omaa aikaa lepoon ja uneen. Lapsi on rakas, mutta se, ettei pääse edes vessaan kuulostelematta, milloin vaativa itku alkaa, ahdistaa. Oma aika, pieni hetki, sellaista ei ole.
Kirjoitin kokemuksistani ja tunnoistani kirjan, Esikoiseni-romaanin. Lisäsin muutaman sivujuonen, höystin ja liioittelin, etäännytin ja loitonnin, keksin ja sepitin, mutta tunnelmat ja tunteet ovat aitoja. Kirjan avulla haluan lisätä lempeää avoimuutta pienten lasten vanhempien maailmaan ja toivon, ettei kukaan joudu väsymyksenä kanssa niin tiukoille, että elämänilo katoaa.
Sain apua ja tukea läheisiltäni ja neuvolasta. Jaksoin selvittää, miksi lapseni itkee lohduttomasti joka ilta ja yö. Matalalla matkaavat harmaat pilvet alkoivat rakoilla, näkyi palanen sinistä taivasta, joskus jopa auringonsäde, joka karkasi kasvoilleni ja heijastui esikoiseeni. Vatsavaivat ja itkut vähenivät, löysimme toisemme ja opimme rakastamaan. Syntyi ehkä yksi vahvimpia siteitä, mitä ihmisen elämässä voi syntyä.
”Kun pieni on vatsallaan, häneltä tulee iso hapanmaitopulautus, joka on pois vatsanväänteistä. Käärin lapsen pyyhkeen sisään ja otan syliini, hän katsoo minua tummilla silmillään tarkasti. Aivan kuin hän näkisi lävitseni ja tietäisi kaiken, mitä ajattelen. Ehkä hän tietää, tietää kaiken oleellisen. Hän aistii, rakastetaanko häntä. – Nukutaanko ensi yö? Sitten äiti jaksaisi paremmin näyttää, miten paljon sinua rakastaa.”
Johanna Pyrrö Hankin leivän pöytään puheterapeuttina ja työnohjaajana, ja kotona leipää syö kanssani kaksi poikaa. Kaikissa ihmissuhteissa - töissä, kotona ja vapaa-ajalla arvostan ja opettelen aitoa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Voin hyvin ja innostun ollessani rakkaiden seurassa, pohtiessani henkistäkasvua, samoillessani luonnossa ja kirjoittaessani. Ajatuksia löytyy blogistani http://kasvunpintaa.blogspot.fi
---
Kuvituskuva: Flickr, Caring mother by Pawel Loj
